Iso urheilupyhättö Pohjois- Ranskassa , Lievin-nimisessä pikkukaupungissa, sai perjantai aamuna kokea uudenlaisen aamuruuhkan. Siinä oli äidit ja isät ihmeissään lapsiaan kouluun kyyditessään kun liikenne ei sujunut mihinkään suuntaan. Innokas, toiset sanoisivat yli-innokas, ja vähemmän, tai ei-lainkaan, ranskaa osaava agilitykansa eri puolilta maailmaa valui massoittain kohti MM-kisa-areenaa. Taksifirmat suhasivat hotellien ja kisapaikan väliä tauotta ja tekivät varmasti hyvän tilin, jopa niin hyvän, että jollain oli varaa jättää ei-ranskaa-osaava kyyti ottamatta ! Kisaajat lenkittivät koiria pienillä kaduilla aamun koleudessa ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Toivottavasti ne lukuisat läjät jalkakäytävillä, joita iltapäivällä aina väistelimme, olivat paikkakuntalaisten jälkeensä jättämiä. Yäks.
Osallistuimme Harri Huittisen järjestämään epäviralliseen fanimatkaan, kokeiluluonteinen ja harjoittelua tulevaisuutta varten. Etelä-Afrikka viinitiloineen siinteli jo Huittisen silmissä … Meitä olikin hyvin hauska porukka kasassa eri puolilta Suomea kun Helsinki-Vantaalla tavattiin. Lensimme Brysseliin, josta bussikuljetuksella jatkoimme Ranskan puolelle Lieviniin. Matkaa kisapaikalle hotellistamme oli n 7km eli varsin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Hotellimme, kuten varmasti kaikki muutkin lähiseudun hotellit, olivat täynnä agikisojen porukkaa.
Ohjelmasta olimme jo kotona päätelleet että päivistä tulisi pitkiä ja ei ennakko-odotukset tuottaneet pettymystä tässäkään asiassa. Aamiainen klo 6-7, taksilla kisapaikalle ja takaisin klo 21-22. Joka aamu varmistimme hotellista, että saisimme ruokaa vielä tultuamme, hotellin ravintola kun suljettiin jo klo 21. Katsomo oli jaettu maittain ja meidän kohtalomme oli istua viikonloppu ruotsalaisten ja norjalaisten välissä. Mitkään huippupaikat ei meillä kaarrekatsomossa olleet, mutta sieltä näki kuitenkin aivan loistavasti. Ja toisaalta asiaa helpotti kummasti se, ettei ruotsalaisillakaan paljoa paremmat asemat olleet. Yhtenäisyyttä katsomoon toi Kaisa Eskolan piirtämät fani-paidat ja ne lukuisat Suomenliput, joita me kaikki olimme mukanamme raahanneet. Rekvisiitan määrässä hävisimme ruotsalaisille, heillä oli sitä valtavasti ja selvä ohjelmatirehtööri, joka mm jakoi vihkosen laulunsanoja ruotsalaiskatsomoon. Ruotsalaisia kannatuslauluja koko viikonloppu ! Kyllähän se Oreniuksen nuorempi poika siinä yritti olla sovittelijana, sillä kun oli intressejä kumpaankin katsomoon. Kisojen loppua kohden yhteispohjoismainen yhteistyö myös nosti päätään, halusimme ja myös voitimme kannustuksessa ranskalaiset . No, ainakin melkein.
Mitä itse kisoista jäi mieleen ? Liukas alusta. Olisi voinut kuvitella, että tämän kokoluokan tapahtumaan olisi löytynyt parempiakin vaihtoehtoja. Toki alusta oli kaikille sama, mutta koirien ja ohjaajien liukastelun katsominen perjantaina oli hurjaa. Kärjistäen ajatellen kävi mielessä mahdollisuus ettei sunnuntain radoille tervettä koirakkoa löydy enää starttaamaan. Nähtiin kaikenlaista sutimista, kyljelleen kaatumisia ja hypyiltä nenälleen laskeutumisia. Tero Mesiranta kirjoittikin osuvasti: Kuin bambit liukkailla jäillä. On lihashuollosta vastaavalla porukalla ollut kovasti töitä. Tilanne koheni kuitenkin viikonlopun edetessä. Koirat oppivat mutta alusta myös hieman käytön myötä parani.
Radat olivat haasteellisia, kuten kuuluukin, mutta myös aivan suoritettavissa. Ihanneajan määrittely ei aina onnistunut aivan nappiin, sillä minien finaaliradalla ei nähty yhtään nollaa. Toki puhtaita ratasuorituksia mutta kaikille yliaikaa. Tämä myös tavallaan mitätöi hyppyradan nollaratojen aikojen merkityksen, sillä nyt sijat jaettiin sen mukaan, ken teki agiradalta vähiten yliaikaa. Rataprofiileissa kiinnitti huomiota keppien sijoittelu radalla. Keppien loppu oli useilla radoilla vasten jotain estettä: pussin kehystä, A:n harjaa tai sitten vaikka kehäaitaa. Koirat eivät tehneet keppejä loppuun normaalisti vaan ohjaajan yllätykseksi tulivat pois esim toiseksi viimeisestä välistä, toiset jopa useita kertoja suoritusta korjatessa. Toisena asiana radoista jäi mieleen ”ympyrät” eli koira pyöräytetään täydet 360 astetta. Yleensä takaakiertona hyppyesteellä, jonne tullaan vauhdilla ja ansaeste on lähellä. Tätä oli harjoiteltu ja uskomattoman hyvin liukkaalla matolla näistä koirakot selvisivät. Mielenkiintoista oli myös seurata maittain esiintyviä piirteitä ohjauksissa. Venäläiset juoksevat olkavarret ja kyynerpäät kiinni vartalossa ja kyynervarret ja kädet ranteista rentoina viuhtovat kovasti. Tämä näyttää varsin hosuvalta, koirat ovat siihen selvästi tottuneet. Kanadalaiset eivät koskaan kääntäneet koiralle selkäänsä ja näin ollen ohjaavat paljon takaa. Japanilaisten jalat kävivät kuin neula Singerin ompelukoneessa, sillä he pyrkivät pysymään koiran rinnalla ja he myös onnistuivat siinä valtavan hyvin. Miltähän oma ohjaus näyttää, jos joku sitä analysoisi kolme päivää ….
Kisat eivät ehkä menneet suomalaisittain totutulla tavalla mutta jännitystä riitti loppuun asti. Tulospalvelu ei toiminut järjestäjien toimesta lainkaan mutta onneksi suomalaiskatsomossa oltiin ajan tasalla. On hienoa seurata kisoja kun tietää tasan tarkkaan, minkä ajan alle nolla tarvitaan, että koirakko siirtyy johtoon. Tästä loistavasta palvelusta vastasi pari penkkiriviä ylempänä istunut Ari Honkanen. Ihan huippua. Jos jotain voisi toivoa Tsekin kisoja silmällä pitäen, niin aivan näin jännittävää ei tarvitsisi olla. Siinä oli nitrot tarpeen ja kynnet syötynä moneen kertaan, kun iloita ei voinut toisten epäonnistumisesta ja silti toivoi Tuulian jatkavan nousua lopputuloksissa. Niin Tuulia ja Punssi nousivat sijalta 21. hopealle, sija kerrallaan, koirakko kerrallaan jäi taakse …. Onnea Tuulia ja Punssi, Te teitte sen ja meidän tehtävänä oli kestää tilanteen aiheuttama jännitys. Päästiin hopeatuuletuksiin mekin, juostiin kenttää ympäri ja huudettiin kuin vähäjärkiset ;)
Suomenliput heiluen kohti seuraavia MM-kisoja, Liberec/ Tsekki täältä tullaan !
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)